Muutoksen matkassa

Naurattaa, itkettää, hävettää, turhauttaa ja pelottaa. Muutokset ja muiden mielipiteet, omat valinnat ja kaikki niihin vaikuttavat tekijät. Välillä sitä juoksee siinä samassa arjen oravanpyörässä ja kuluttaa itsensä loppuun, toisinaan eksyy polulta niin pahasti ettei enää ees osaa pyytää apua kun ei tiiä mihin on matkalla. Alkaahan siinä pientä ja vähän isompaaki ihmistä ahistamaan.

Innostun liian helposti tyhmimmistä ja hulluimmistaki ideoista, mutta kyllästyn liian helposti. Oon niin monesti ollu aivan varma että nyt on elämä hallinnassa ja suunnitelmat täysin selvänä. Sitte ei vaa enää jaksakkaa. Sitä nyt kun vaa tulee keräiltyä reppuun liikaa kaikenlaista painoa. Isoja projekteja, koulukirjoja, suorituspaineita, murheita kaiken maailman asioista, toisten heittämiä kiviä ja kyyneleitä, omia kätkettyjä tunteita. Sitä tuntee ittensä heikoksi, kun rämpii omine ajatuksinee ja kysymyksinee iha omilla teillä. Tuntuu ettei vaan kykene mihinkään tai osaa mitään. Että kaikki muut juoksee vuosia edellä ja suoriutuu aina monta tasoa paremmin. Ne jaksaa tehä töitä useide eri asioide etee samaan aikaan ja mennä vastoinkäymisten läpi ryminällä. Itestä tuntuu vaan että kokoajan alottaa ja luovuttaa, yrittää ja kaatuu, kokeilee ja kyllästyy, juoksee edestakas ja ympyrää eikä oikeen saavu koskaan perille ku ei oo mitään päämäärää. Emmää kilpaa juokse, siinä nyt ei ois mitää järkeä ku iha eri paikkoihi ollaa menossa. Arvostus vaa nousee kokoaja kunnianhimoste, menestyvie, itsenäiste ja työtä tekeviä ihmisiä kohtaa. Oli se niitte unelma tai tavote sitte mikä tahansa. Tuntuu pahalta joka kerta ku joku kysyy että mikä susta tulee isona, millon valmistut, mikä on sun unelma, tai että mihin pyrin jollaki asialla jota teen. Kun en tiedä. Eikä mun mielestä ees aina tarvis tietää ja perustella mitä tekee, vaikka vois sitä joskus miettiä. Pelkää vaa asettaa tavotteita, tai varsinkaan sanoa niitä ääneen koska voi pettyä jos kokee epäonnistuvansa. Vaikka ei niitä muita ajatellen kannata asettaa, todistaakseen jollekki jotai. 

Pelottavaa ajatella että kaikki mitä tekee, omat valinnat ja virheet vaikuttaa aina kaikkeen. Tulee niin paljon uusia juttuja eteen ja isoja valintoja joista ressaa ehkä loppuje lopuks vähä turhanki paljo. Kokoajan pitäs tehä ja saavuttaa jotain, kehittää itteensä, valita oikein ja ajatella järellä vaikka tunteet heittelee sadasta nollaan joka asian suhteen. Samalla pitäs muistaa olla itelleen hirveen armollinen, koska uhan ja mahdollisuuden raja on niin pieni ja usein ei oikeen tiiä mikä ois parasta itelle. Tekee välillä ihan liikaa muide kokemusten ja mielipiteide perusteella, joita pitäs aina miettiä kaks kertaa koska ollaan nii erilaisia ja tarvitaan monesti tosi erilaisia asioita elämään entä toinen. Toisen unelma voi siirtyä sun unelmaks, koska se on antanu sille niin paljon elämässä ja tehny hänet onnelliseksi. Sit mennään vaa vähä muide jalanjälkiä ku pelkää että jos alkaa vetää omaa juttua nii katotaan vähän kummastunteesti. Pelätään muutosta, pelätään poiketa tutusta ja turvallisesta ja kokeilla omia rajoja ja siipiä. Mutta jos se mitä nyt on ja tekee, tuntuu jatkuvasti liian ressaavalta ja vaikeelta, tai tylsältä ja helpolta, onko se oikeesti asia jonka eteen kannattaa tehä niin sairaasti duunia? Jos elämä tuntuu harmaalta ja ei oikeen koskaan kerkee nauttia koska ajattelee vaa aina että sitten kun... niin sitten lepään ja nautin ja olen onnellinen... Miksei vois vaa nauttia ja olla onnellinen nyt, ku se ei oikeesti välttämättä vaadi ees ihan hirveen paljoo tai suurta muutosta. Monesti asenteen vaihtaminen riittää. 

Tämmöselle seilaavalle haaveilijalle joka ei kauaa paikallaan jaksa olla tai tiedä mistään suunnitelmistaan ja tavoitteistaan mitään, on hirveen tärkeetä se että keskittyy siihen mitä tapahtuu nyt. Pieniin askeliin, jokaiseen hetkeen ja niihin asioihin joita mulla nyt on. Jotka just nyt tuo mulle iloa ja voimia, mutta myös niihin joissa haluan kehittyä pikkuhiljaa, tai niihin jotka ahdistaa ja vie energiaa, jotka pitäs saaha pois mielestä jotta jaksaa. Elämän pieniin voimavaroihin ja hymyihin keskittymine helpottaa yleistä ahistusta aivan sairaasti. Ku ei tarvi kokoaja miettiä että saavunko koskaan perille, tuleeko musta mitään, miten selviän kaikesta mitä on, miten saan tän sotkun päässä selvitettyä. Voi vaan päivä kerrallaan tehä pieniä asioita jotka vaikuttaa sit siihe kokonaisuutee. Ajatus kerrallaa alkaa avaamaa sitä solmua ja yks juttu kerrallaan menee eteempäi. Nauttii aina ku on mahollista ja lepää sillon ku huomaa olevansa väsyny. Aina ei tarvi jaksaa tai olla positiivisuuden perikuva. 

Niide tavotteide saavuttaminenki sujuu sit siinä sivussa ku oppii olemaa ylpee pienistäki jutuista ja kattomaa itteensä vähä eri perspektiivistä. Kun ei juokse vaan ahdistuneena ja väsyneenä eteempäi suu mutrulla ja suorita suorittamistaan päivästä toiseen. Välillä kannattaa kattoa maisemaa ja hymyillä auringolle, vaihtaa hölkkään ja kattoa mite kauas on jo selvinny ku tuntuu ettei mikään etene.

Itellä on ainaki hirvee paniikki epätietosuudesta ja epävarmuudesta esimerkiks koulujuttuja ja tulevaa ammattiani kohtaan. Mutta ennen kaikkea siitä mitä oon ihmisenä ja millanen haluan olla. Kokoajan miettii vaa miten ihania muut on ja miten hienoja ihmisiä on olemassa. Kokoajan vertailee ja valittaa omasta minuudestani, haluais olla joku ihan muu ja ettii vaa itestä hirveesti virheitä ja vajavuuksia. Vaikka vakuuttaa itelleen että on strong independent woman nii oikeesti on iha hukassa. Tulee niin riittämätön olo ku haluais olla jotai iha muuta ku mitä on, ja kokee vaa olevansa nii paljo huonompi ja erilaisempi ku muut. Ku ajattelee että ei kelpaa mutta ei osaa muuttua. 

Ei saa muuttua ollakseen joku muu, mutta jonkin asian täytyy muuttua tullakseen siksi mitä itse haluaa olla. Vaikka ei sitäkään aina tiiä. Täytyy vaan olla niitte ihmisten kaa joitte seurassa kokee olevansa vapaa, ja joitte kanssa voi toteuttaa niitä omia haaveita. Niitte kans luultavasti on eniten oma ittensä ja sillo myös saa elämästä enite irti, koska ei tarvi olla jotain muuta ku mitä on miellyttääkseen jotaki muuta. Ei tarvi.

Mää en ainakaan tiiä vielä mitä elämältä haluan, tai millane ihmine tuun joskus vuosien päästä oon. En tiiä mikä tai mitä musta tulee isona. Seki on suhteellinen käsite millon sitte on iso. Täytyy tasasesti mennä jären ja tunteen mukana ja antaa muutoksen viiä mukanaan. 

Elän nyt, teen asioita joista tulee hyvä mieli ja välillä teen ankarasti duunia mukavuusalueen ulkopuolella tullakseni joksikin josta haaveilen. Nautin matkasta enkä keskity liikaa päämäärään, koska sillon niistä unelmista saa eniten irti. 

Jos sulla on unelma, tavoite, anna kaikkes, tee töitä, luota ittees, pyydä välillä apua ja muista levätä. Anna sille aikaa ja mee muutoksen mukana, tiedosta oma vahvuutes ja käytä sitä hyväkseks. Mutta jos sillä matkanvarrella ei oo mitään mistä nauttia, se toteutuma on vaa suoritus ja saavutus, not a dream come true. Täytyy pohtia miks tekee mitä tekee ja tehä enemmä sitä mistä tykkää.