Aikaa

On niin vaikee pysähtyä, antaa vaa kellon juosta ja ajan kulua. Ku tuntuu muutenki että mitään ei kerkee tehä ja päivät vaa menee ohi hujahtaen, aika ei riitä. Pelkää että jos pysähtyy, aika vaa loppuu kesken, mutta samalla ehkä pelkää myös huomaavansa kuinka loppu ite on. Mulla ainaki on tällä hetkellä just semmone olo.

Päivät vaa tekee ja tekee, ei anna itellee aikaa ajatella ja aina ku tulee joku ajatus tai tunne nii työntää sen pois koska on nii paljo muuta tekemistä. Yöllä ei nukuta. Koska sillon ei voi muuta tehä ku olla, antaa ajatusten rullata ja tunteitten tuntua. Sillon on vaa ihan yksin kaiken kanssa. Ei pysty enää pakenemaan, paitsi taas seuraavana päivänä.

On nii paljo helpompi vaa juosta pakoon. Laittaa kengät jalkaa ja pinkoa menemää, kuluttaa loputki voimansa ittensä rasittamiseen. Juosta, vaikka se sattuu nii pääsee paljo nopeempaa karkuun itteensä. Mutta ku ei se kroppa kestä loputtomiin, ei se jaksa taistella ilman lepoa enää jossain vaiheessa.

Sillon pitäs viimeistään tajuta pysähtyä, kattoa itteensä ja tajuta että ku joku on sun pään sisällä, sitä ei pääse pakoon. Sillon pitää vaa antaa ittensä olla, levätä. Henkisesti ja fyysisesti.

Kaikki vaa pyörii sekavana möykkynä pään sisällä, mutta pikkuhiljaa ne asiat alkaa valua ulos tunteita ja sanoina, kyyneleinä. On ehkä maailman pelottavin asia antaa ittensä hajota ja olla heikko, koska on niin pitkään pitäny itteään kasassa ja juossu pakoon, yrittäny olla ehjä. Mutta oikeesti se eheytyminen tulee vasta hajoamisen jälkeen, jos alkaa hataralle pohjalle rakentamaan uutta, se hajoaa. Ensin pitää purkaa kaikki se huono ja rikkinäinen ja sit vasta alkaa rakentamaan vahvaa ja tukevaa, pikkuhiljaa mutta kokoajan parempaa. Parempaa itseään.

Paljonha puhutaan omasta ajasta ja ittensä kanssa olemisesta, mutta liian vähän puhutaan lepäämisestä ja paikallaan olemisesta. Koska ne on kaks eri asiaa, jotka kyllä tavallaan liittyy toisiinsa. Mutta mulle oma aika on salilla käymistä tai vaikka jonku turhie ohjemie kattomista, semmosta et on vaa ittensä kaa ja ei tarvi ajatella mitää. Mutta paikallaan olemine on sitä että ajattelee vaa, makaa vaa ja antaa ajatuste olla ja tulla, samaan aikaaa myös antaa keholle lepoa, koska henkinen ja fyysinen rasitus tarvii molemmat niitä lepopäiviä. Enkä oikee oo ite ainakaa viimeaikoina osannu ottaa kumpaankaan lepopäiviä, ku on vaa kokoaja yrittäny tehä kaikkea muuta. Lepopäivätki on rankkoja mut uskokaa pois semmose jälkee ajatukset on miljoona kertaa kirkkaampia ja seuraavana päivänä taas jaksaa elää normaalia elämää paljo paremmi. Semmone myös auttaa arvostamaan sitä että aikaa on ku sitä vaa itellee antaa.

Toine juttu mitä oon iha sikana oppinu arvostamaa on ystävät. Ne vaan on aivan mielettömän iso osa elämää ja ku on itellä iha sairaan vaikeeta nii ne on kyllä semmone voimavara että ei toista. Sitä ei vaa aina osaa samallalailla arvostaa vaikka ehkä pitäs. Tai muutenki kaikki ihmiset vaa jotka pitää pystyssä. Ei me olla yksin täälä vaikka siltä aina välillä tuntuu.

Mutta ottakaa sitä aikaa, omaa aikaa ja lepoaikaa. Ku kyllä sitä aikaa riittää eikä se lopu mihinkää vaikka välillä pysähtyy, ja mitä siihe ajatteluun tulee nii vaikka se pelottaa ja sattuu aiva älyttömästi välillä nii se helpottaa. Puhuminenki auttaa, aina, sitku on saanu senverra ajatusta selväks et alkaa muodostuu lauseita ja tunteita!! Tsemppiä kaikille, ette oo yksi asioittenne kanssa.