Ystäviä

Isoja, pieniä,
vanhoja, nuoria,
pitkiä, lyhyitä,
mustia, valkosia,
suomalaisia, amerikkalaisia,
nopeita, hitaita,
blondeja, bruneja,
hiljasia, äänekkäitä.
Ihmisiä, ystäviä.

Mulla on paljon, paljon ystäviä, mutta voiko niitä olla liikaa?
Välillä tuntuu että hirvee ikävä kaikkia, ei mitenkään kerkee aina kysellä kaikilta kuulumisia ja viettää aikaa vaikka kuinka haluais. Pyörii vaan saman porukan kanssa kokoajan vaikka pitäs ehkä välillä ottaa bussi ja matkustaa Ouluun tai Helsinkiin näkemään pitkänmatkan ystäviäki. Kerran vuodessa on semmonen hetki että kaikki on kasassa, juoksentelee ympäri kenttää halaamassa ja jututtamassa kaikkia, se on parasta. On aikaa, on paikka, on ystäviä.

Oon ite ainaki omasta mielestä tosi helposti tutustuttava ihminen, ja rakastan ihmisiin tutustumista. Höpötän vaan niitä näitä ja kyselen kaikkea mitä päähän tulee. Rakastan sitä ku tulee semmone yhteys vaa heti johonki ihmisee ja nauraa kaikille tyhmille jutuille puoltuntia sen jälkee jo ku on ekaa kertaa ikinä nähny ees koko tyyppiä. Pystyy vaa puhumaa mistä vaa avoimesti ja olemaa iha iisisti oma ittensä vaikka ympärillä ois 17 tuntematonta, mutta tavallaan kuitenki tuttua ihmistä.

Multa kysytään monesti että miten voin tuntea niin paljon ihmisiä, miten mulla voi olla niin paljon ystäviä? Voin sanoa että se johtuu ihan siitä että välitän. Tottakai kaikki meistä, mutta oon semmonen ihminen että välitän kaikista, mun mielestä kaikki on ihania. Mun mielestä kaikki on ystäviä, ainaki haluan niin. Mutta se johtuu myös siitä että en välitä, en välitä semmosista mielipiteistä jotka satuttaa, tottakai pitää ottaa kritiikkiä vastaan mutta ei saa antaa kenenkää estää sua olemasta sinä.

Oon TOSI äänekäs ja menevä, mutta tykkään olla tämmönen. Tykkään nauraa omille huonoille jutuille ja olla outo. Tykkään syyä pitsaa ja käyä kerran kolmessa vuodessa salilla. En tykkää meikata, käytän omituisia vaatteita ja kulen puolet vuodesta ilman kenkiä. Mutta mitä sitte?

Jos vaa oppii ite hyväksymää ittensä, muutki oppii ja vaikka joku välillä kattoski pahalla silmällä tai valittas jostain sun piirteestä mistä ite tykkäät, anna niitte olla sitä mieltä.

Oikeesti mitä enemmän oppii hyväksymää ihmisiä ja niitte erilaisuutta, sitä enemmän tutustuu erilaisiin ihmisiin ja sitä laajempi ja värikkäämpi kaveripiiri on.

Joillaki ihmisillä ei oo ketään, vanhemmat on ehkä eronnu, sairastunu, seonnu. Ei välttämättä oo sisarruksia, tai niillä ei oo aikaa. Joillaki ei oo yhtään ystävää. Ei oo mikään ihme että semmoset ihmiset tuntee olevansa ulkopuolisia, viallisia.

Ku tässä maailmassa on monta miljardia ihmistä, kokoajan ympärillä on ihmisiä, miksi silti jonku täytyy olla yksin? Ku on niin paljon niitä jotka miettii, minne kuuluu, miksei kelpaa, kuka auttaa, mitä teen? Oo sää se, ystävä.

Itekki mietin välillä että osaanko auttaa, entä jos vaan pahennan jonku oloa, entä jos en osaa sano mitään oikeeta joka korjais ja parantas mieltä? Mutta voin luvata, että ihan sama mitä sanot, ihan sama vaikka vaan menisit jonku viereen istumaan joka on yksin tai lähetät viestin että "hei voit millon vaa tulla puhumaa mulle", se merkitsee aivan älyttömän paljon semmoselle jolla ei oo ketään.

Mulla on monta ystävää. Erinimisiä, erivärisiä, eripitusia, eriikäsiä. Toiset asuu ihan ihan pohjosessa, toiset etelässä, jotku Ameriikassa, osa ihan 300 metrin päässä omasta kotiovesta. Kaikilla niistä on eri tarina, eri vaikeudet, eri onnet, ne on kaikki erilaisia ulkoo ja sisältä, ainutlaatusia, mutta ne on kaikki aivan yhtä tärkeitä mulle.
Pitäkää ystävistä huolta ja tutustukaa uusiin ihmisiin, ne opettaa teille NIIIIIIN paljon ja antaa aivan sairaana asioita elämään. Luottakaa itteenne, just sinä, just tommosena oot aivan parasta seuraa ja saat kaikista parhaimmat ja aidoimmat ystävyyssuhteet ku oot aito. ❤