Tarina ystävyydestä

Joskus olin yksikenkäinen tyttö, kuljin kadulla pää painuksissa.

Yritin sulautua joukkoon, halusin olla osa porukkaa, normaali.

Katselin vierestä ystäväporukoita, parhaita kaveruksia, toivoin aina, että ehkä joskus löydän jonkun, joka ymmärtää, joka hyväksyy.

En minä yksin ollu koskaan, mutta olin erilainen.

Yhtenä päivänä taas kuljin yksin, erilaisena, pää painuksissa, yksi kenkä jalassa. 

Minne minä kuulun?, ajattelin, missä minun paikkani oli? 

Kadulla minua käveli vastaan tyttö pää painuksissa, niin huomaamattomana, yksi kenkä jalassa. Kävelimme suoraa kohti ja tömähdin maahan. Hän katsoi minua huolestuneena, ''sattuiko?'', hän kysyi, ja ojensi kätensä auttaakseen minut ylös. 

Katsoin häntä pitkään, kihara tukka, kaunis hymy, apua tarjoava käsi ja huolehtiva katse saivat minut tuntemaan itseni jotenkin tärkeäksi. Jo silloin tiesin, että hän välittää.

Meiltä puuttui molemmilta toinen kenkä, meiltä puuttui paikka, meiltä puuttui ystävä.

Otin häntä kädestä, nostimme päät ja aloimme katsoa maailmaa uusin silmin.

Meillä oli paljon kerrottavaa, paljon opittavaa, toinen toisiltamme.

Jokainen askel tuntui entistä kevyemmältä, kun sai jakaa surun toiselle ja lopuksi jättää sen taakse.

Jokainen nauru oli entistä kovempi kun jaettu ilo kaksinkertaistui.

Ei kukaan sitä ymmärtänyt, ei mekään.

Vaikka molemmilla oli vain yksi kenkä, jaettu matka ystävän kanssa oli kevyttä ja onnellista.

Ihmiset katsoivat, olimme outoja.

Lopulta jokainen yksi kerrallaan oppi hyväksymään, vaikka joukosta me poikettaiski.

Ehkä olen erilainen, mutta tuon tytön vieressä olen vahva.

Vaikka matkalla kaatuisi, toinen nostaa ylös, puhaltaa haavoihin, pukee molemmat kengät jalkaansa ja kantaa, kunnes kipu on hävinnyt.

Jatkan matkaa, kahdella kengällä, toinen minulla, toinen ystävällä, kauas on pitkä matka, mutta ystävä vierellä perille pääsee.

Tuo tyttö, niin erilainen, ihan ku minä.

Voiko edes olla toista niin samanlaista ku minä?

Ihminen, joka ei tuominnut ensimmäisellä silmäyksellä, joka halusi auttaa, ei halunnut pahaa, joka omasta surustaan huolimatta halusi hymyillä tehdäkseen muut onnelliseksi.

Ei ole ystävää kalliimpaa, ei sanat riitä kuvaamaan kiitollisuutta siitä mite onnellinen oon ku mulla on sut.

Ystävyydestä kirjotetaan paljon.

Satuja, runoja, tarinoita, lauluja...

Miksikäs ei, ystävyys on niin maagista, ainutlaatuista.

Mulla on aivan ihania ystäviä joista oon todellaki iha mielettömän kiitollinen, niillä on niin tärkee ja iso rooli elämässä.

Voisin kirjottaa kirjan, ystävistä, ne on nii rakkaita.

Mutta tänään, halusin kertoa teille ihan pienen tarinan yhestä maailman parhaasta ystävyydestä ja siitä, miten se on vaikuttanu muhun, siitä miten kiitollinen oon. ❤

Always,okay?